Haalauduimme hikisellä pikkubussilla Torremolinokseen, jossa vaihdoimme kunnolliseen linja-autoon - jossa tosin ei ollut wc:tä - vaan pääsin tutustumaan ihan paikallisen kahvilan lukottomaan, ilmeisesti pääsääntöisesti narkkien käytössä olevaan renkaattomaan läävään. Hiphei. Mutta asiansa se ajoi, vaikka likainen olikin. Otimme matkan varrelta vielä pariltä pysäkiltä populaa kyytiin ja Malagan jälkeen puhalsimme yhtä soittoa kohti Gibraltaria. Osa matkasta meni bussikoomassa rinnukselle kuolaten, oppaana ollut rouva selitti asioita niin monotonisella ja mekaanisella äänellä, että tuskin kuljettajakaan pysyi koko matkaa valveilla. Päläpäläpälä..paikalliset kukkakauppiaat...päläpäläpälä...härkätaistelijat..päläpäläpälä..työttömyys..
Perille Gibraltarille saavuimme noin kymmenen korvilla. Jo pelkkä pääkadun ajaminen isolla bussilla oli elämys, koska siinä samalla ylitimme Gibraltanin lentokentän kiitoradan. Mikäli lentoliikennettä olisi ollut, kadun liikenne luonnollisesti olisi pysäytetty nousun tahi laskun ajaksi. Bussi jäi asemalle parkkiin ja jatkoimme kylän ytimeen pienillä & hikisillä paikallisilla pikkubusseilla. Eipä niillä pikkukaduilla olisi normaalionnikalla liikennöinti käynytkään niin näppärästi. Kuljettaja löysi jostain suomenkielisen opasnauhan, jossa oli lueteltu näkemisen arvoiset paikat - mutta vaan hieman väärässä järjestyksessä. Mutta ainahan ei voi voittaa. Kuskina oli aito britti, joten oli virkistävä kuulla oikeaa kieltä :) Täällä nämä paikalliset on aika arkoja vaihtamaan kommunikoinnin englantiin, tai sitten yritystä on huomattavasti enemmän kuin sanavarantoa. (Eli tulee se sama efekti kun aikoinaan kotikylässäni ollut saksankielinen vaihto-oppilas kävi paikallisella r-kioskilla. Myyjätär siellä ei osannut saksaa tai englantia, joten hän huusi vaan kerta kerralta kovempaa: Vad vill du ha???)
Ensimmäisen kerran hyppäsimme bussista Gibraltanin majakalla. Sieltä tasanteelta katsoessa ymmärsi, kuinka strategisesti sotien aikana tärkeästä paikasta on ollut kysymys: Afrikan manner näkyi selvästi vaikka ilma ei edes ollut kirkkain mahdollinen. Majakan ympäristö oli remontin alla, joten näköalatasanteelta oli viety pois kaikki merkit siitä, missä käytännössä olimme sillä hetkellä.
Seuraava pogoaminen oli vuoren huipulle noustessa ja tippukiviluoliin tutustuttaessa. Me painettiin luolien läpi kuin aropuput: Pas taklaili edellä mummoja ja minä heittelin niitä perään vielä pikkukivillä ja rivoilla käsimerkeillä, etteivät ne enää tule toista kertaa tukkimaan ammattilaisturistin tietä. =) Luolista ulos (ja vessaan) päästyämme pääsimme ensimmäistä kertaa näkemään ainoaa euroopassa asuvaa apinalajia. Tuitui, aivan ihania pikkuisia karvapalleroita kikkaili herkkujen toivossa siellä täällä autojen ja rakennusten katoilla. Taisipa yksi mennä käymään sisällä turistibussissakin pikkuriikkisen lounaan toivossa. Olihan siellä sellaisia ei-niin-pieniä-ja-paljon-pelottavampiakin aappoja kikkailemassa.. Meidän kuski teki juuri niin kuin ei saisi tehdä, ja kuten kaikki kuskit kuitenkin tekivät: eli ruokki apinoita ilmeisesti jonkun sortin makaronilla. Minäkin sain antaa yhden makaronin sellaiselle keskikokoiselle veikkoselle. Koiran kerjäämisen jälkeen tuntui aika räyhäkkäältä, että se eläin otti makaronin minun kädestä omalla kädellään ja vasta sen jälkeen söi sen. Koirahan vetää tavaran kuin rikkaimuri, eli kädestä-suuhun -menetelmällä. Mutta siinä kyllä kävi selväksi se, ettei kyseessä ole mikään sympaattinen ja rauhantahtoinen Cheetah, vaan hampaat olivat lihansyöjän ja varsinkin poikasiaan suojellessa ne voivat äityä aika väkivaltaisiksi veikkosiksi.
Kiertoajelun jälkeen vuorossa oli se ei-taaskaan-mitään-ostettavaa -vaiheeksi luultu parin tunnin vapaa jonka aikana me rälläsimme enemmän rahaa kuin koko loman syömisiin. Siellä oli aivan ihania vauvanvaatteita ja koiranvaatteita ja leluja. Puoliso osti jo massiiviset sikarit varpajaisiin ja vähemmän massiiviset aikaan ennen ja jälkeen varpajaisia. Minä shoppailin konjakkia ja viskiä =) Ihan selkeää mamma-ainesta siis. Mutta kun joskus voi lääkkeeksi jalkojen repimiseen ottaa tilkan konjakkia ja se on ihan lääkärin määräys. Ei tosin minun lääkärin eikä edes minulle annettu määräys, mutta parhaat toimintatavathan ovat monistamista varten.
Kotiinpaluu Gibraltarilta alkoi kriminaalisti salakuljetuksen merkeissä. Ostettiin kaksi litraa väkeviä ja sitten ahneuksissani vielä neljä pikkupikkupikkupulloa puolison flunssalääkkeeksi; joten siinähän oli tasan ne neljä pikkupulloa minun laskujen mukaan laitonta määrää (1litra per kärsä ja meitä oli kaksi). Rajaa ei palatessa ylitettykään helposti bussilla, vaan jokainen kantoi omat ostoksensa rajan yli. Jälleen kerran pullistin vatsaa ulos ja kävelin ankkakävelyä, sillä eihän kukaan raskaana oleva voi kantaa liikaa viinaa rajan yli - eihän? Hotellilla muuten tarkistin sen määrän, ja olin hieman pettynyt turhasta jännittämisestä; konjakkipullo oli 70cl, joten ihan laillista tavaraa ne pikkupullotkin kaikki oli.. Eli hukkaan meni tuokin menestyksellä alkanut rikollisura. Espanjan puolella rajaa saimme jälleen hypätä bussiin ja matka jatkui Marbellan huvivenesatamaan. Olihan siellä ihan kopsakkoita ruuhia jätetty parkkiin.. Ihan ei vielä saldot riitä tuollaisten hankkimiseen, mutta pannaan jonotuslistalle niiden miljardin muun asian kanssa odottamaan sitä päivää kun on sekä aikaa että rahaa.. Tosin saattaa olla, ettei sitä päivää ihan lähiaikoina ole tulossa, ainakaan näillä elämäntavoilla.
Marbellan sataman jälkeen jälleen bussikoomaan ja Torremolinoksessa vaihto pienempään kulkuneuvoon ja paluu tukikohtaan. Viimeisen illan kunniaksi kävimme syömässä "hienosti" kreikkalaisessa ravintolassa. Siitä tuli reissun kallein ruokailu, koska saimme - tosin työllä, tuskalla ja vatsanahkan kiristymisellä - kulutettua yli 70 euroa ruokaan ja viiniin. Tiukalla koulutuksella tehdään mestareita =) Sen ylenmääräisen syömisen jälkeen meistä ei ollut enää muuhun kuin lyllertämään takaisin hotellille ja pakkaamaan kamat valmiiksi seuraavaa päivää ja kotiutumista varten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti